Tiukentuva taloudellinen tilanne saattaa aiheuttaa lisääntyviä haasteita yritysten käyttöpääomien riittävyydelle. Yksi yhä useammin Suomessakin käytetty ratkaisuvaihtoehto kassahaasteisiin on laskusaatavien muuttaminen rahaksi factoringilla. EUF:n (EU Federation for the Factoring and Commercial Finance Industry) tilastojen mukaan tämän tyyppisen rahoituksen määrä Suomessa vuonna 2019 oli 28 miljardia euroa ja kasvua edelliseen vuoteen oli 9 %:ia. Näyttää siltä, että factoringin merkitys on ollut kasvussa jo ennen COVID19-pandemiaa ja koronakriisin seurannaisvaikutukset tuskin vähentävät tarvetta taseen tehokkaalle käytölle.
Factoring-järjestelyjen yhteydessä rahoitusjuristille tulee toisinaan vastaan kysymys, tarvitaanko yhtiön muilta rahoittajilta suostumus joko muiden rahoitusjärjestelyjen ehtojen perusteella tai siksi, että yhtiö on antanut omaisuuttaan koskevan yrityskiinnityksen (joka yrityskiinnityslain (634/1984) 3 §:n mukaan kattaa myös saatavat).
Tarkastelemme tässä kirjoituksessa factoring-rahoituksen suhdetta tyypillisiin rahoitusehtoihin ja yrityskiinnitykseen.
Factoringin oikeudellinen luonne
Factoring-rahoituksessa on hieman yksinkertaistaen kyse siitä, että yrityksen laskusaatavat muutetaan rahaksi rahoitusyhtiön myöntämän, yleensä limiittimuotoisen, rahoitusjärjestelyn avulla. Limiitin puitteissa yritys saa rahoitusta rahoitusyhtiölle siirtämiä laskusaataviaan vastaan ja rahoitusyhtiö saa korvauksen suoraan asiakkaiden maksamista laskusaatavista. Factoringissa muodostuu näin kolmikantasuhde yrityksen, rahoitusyhtiön ja laskun maksajan välille.
Factoring-järjestelyjä voidaan toteuttaa taloudellisessa mielessä monella tavalla, mutta tyypillisesti rahoitusyhtiö asettaa tietyt vaatimukset siirrettävien laskujen ominaisuuksista (esimerkiksi laskun peruste, asiakkaan luottoluokitus, yksittäisen laskun suuruus jne.) ja hallitsee luottoriskiään valvomalla antamansa rahoituksen määrää suhteutettuna sille siirrettyjen saatavien määrään.
Factoring-järjestelyyn elimellisesti liittyvä saatavien siirto voidaan toteuttaa oikeudellisesti tarkasteltuna hieman yksinkertaistaen joko myynnillä tai panttauksella. Laskusaatavien myynnissä yrityksen ja rahoitusyhtiön välille ei lähtökohtaisesti synny velkasuhdetta vaan ajatuksena on, että siirretyt saatavat poistuvat yrityksen varallisuudesta. Laskusaatavien panttauksessa sen sijaan siirretyt saatavat jäävät oikeudellisesti yrityksen varallisuuteen, mutta turvaavat pantin kautta rahoitusyhtiön saatavia.
Factoring vs. tyypilliset rahoitusehdot
Laskusaatavien panttaus tai myynti factoringina saattaa edellyttää suostumusta yrityksen muilta rahoittajilta, mutta läheskään aina näin ei ole. Pankkien standardiehdot harvemmin rajoittavat yrityksen toimintaa kovinkaan paljoa. Alla listaamme rahoitusehtoja, joita käytetään tyypillisesti räätälöidymmissä järjestelyissä ja jotka muotoiluista riippuen saattavat rajoittaa factoring-järjestelyjä.
Velkaantumiskielto (tai ”financial indebtedness”) on kovenantti, jolla rahoittaja pyrkii rajoittamaan yrityksen velkaantuneisuutta, ja hallitsemaan näin omaa luottoriskiään. Samaa tarkoitusta varten voidaan käyttää myös erilaisia suhdelukuja, joihin yrityksen velan määrä vaikuttaa ja joiden ylitys aiheuttaa eräännyttämisperusteen. Jos factoring toteutetaan laskusaatavien myyntinä (ja se myös oikeudellisesti tulkitaan sellaiseksi eikä esimerkiksi vakuusluovutukseksi), velkaantumiskiellon ei pitäisi rajoittaa järjestelyä, koska järjestelyn perusajatuksena ei ole laina ja sitä turvaava pantti vaan saatavan myynti. Sitä vastoin factoring panttauksena toteutettuna on todennäköisesti velkaantumiskieltoehdon tarkoittamalla tavalla lisävelkaantumista.
Vakuudenantokielto (tai ”negative pledge”) on kovenantti, jolla rahoittaja pyrkii varmistamaan, että mahdollisessa ongelmatilanteessa yrityksellä ei ole velkojia, jotka olisivat paremmassa etuoikeusasemassa yrityksen varallisuutta jaettaessa kuin kyseinen rahoittaja itse on. Samoin kuin velkaantumiskiellon kohdalla, vakuudenantokiellon ei pitäisi olla ongelma, jos factoring toteutetaan laskusaatavien myyntinä. Sitä vastoin saatavien siirto panttauksena on todennäköisesti vakuudenantokiellon tarkoittamalla tavalla vakuudenantoa.
Luovutuskielto (tai ”disposals”) on kovenantti, jolla rahoittaja pyrkii varmistumaan siitä, että yrityksen varallisuusasemassa ei tapahdu negatiivisia muutoksia ja että ainakaan vakuusomaisuutta tai muuta rahoittajan keskeisenä pitämää omaisuutta ei luovuteta ilman rahoittajan suostumusta. Yrityksen toimialasta sekä luovutusrajoituksen laajuudesta riippuu, mitkä omaisuuserät ovat sen toiminnalle sillä tavalla olennaisia, että rahoittaja pyrkii kontrolloimaan näiden luovutuksia. Päinvastoin kuin velkaantumiskiellossa, luovutuskiellon kannalta ongelmallisempi factoring-tapa on laskusaatavien myynti, kun taas saatavien panttaamisen ei yleensä pitäisi aiheuttaa ongelmia.
Vaikka räätälöityjen järjestelyjen rahoitusehdot monilta osin yleensä seuraavat ns. markkinakäytäntöä, tämän puitteissa valitut ratkaisut vaihtelevat merkittävästi riippuen kunkin yrityksen ja sen rahoitusrakenteen erityispiirteistä. Kysymys siitä, tarvitaanko factoring-järjestelyyn muiden rahoittajien suostumuksia, on siten lopulta kiinni edellä mainittujen ehtojen laajuudesta, muotoiluista ja määritelmistä sekä mahdollisten finanssikovenanttien laskentatavoista. On myös mahdollista, että rahoitussopimuksissa on nimenomaisesti otettu kantaa factoringin hyväksyttävyyteen. Jos factoring on osa, tai todennäköisenä pidetty osa, yrityksen rahoituskokonaisuutta, epäselvyyksien välttämiseksi olisikin järkevää nimenomaisesti sopia, missä määrin tällaiset järjestelyt ovat hyväksyttyjä ilman rahoittajan erillistä suostumusta riippumatta siitä, millä tekniikalla ne toteutetaan.
Rahoitussopimusten rajoittavien ehtojen lisäksi factoring-järjestelyjä harkitsevan yrityksen on syytä tarkistaa, kuinka laajat tiedonantovelvoitteet sillä on muissa rahoitusjärjestelyissään. Tyypillisesti rahoitettava yritys on velvoitettu ilmoittamaan rahoittajalle viipymättä toimenpiteistä, joilla saattaa olla vaikutusta sen taloudelliseen asemaan. Riippuen factoring-järjestelyn suhteellisesta koosta, tämä saattaa hyvin olla luonteeltaan sellainen toimi, josta rahoittaja mielellään tietäisi, vaikka järjestely ei sinällään vaatisikaan nimenomaista suostumusta.
Yrityskiinnitys, saatavat ja factoring
Yrityksen elinkeinotoimintaan kuuluva irtain omaisuus voidaan kiinnittää ja sen hallintaa luovuttamatta pantata yrityskiinnityslain mukaisella yrityskiinnityksellä. Yrityskiinnitys kohdistuu yrityksen irtaimeen, vaihtuvaan omaisuusmassaan eikä se merkittävästi rajoita yrityksen mahdollisuuksia luovuttaa vakuusomaisuutta.
Jos rahoitussopimusten ehdot sallivat factoringin, toisinaan yrityksen ja sen rahoittajien ja/tai factoringia tarjoavan rahoitusyhtiön välillä nousee keskustelu siitä, johtaako yrityskiinnitysten olemassaolo siihen, että factoring-järjestelylle tarvittaisiin yrityskiinnityksen haltijan suostumus. Vastaus tähän kysymykseen riippuu factoringin teknisestä toteutuksesta, koska yrityskiinnityslaissa on erilliset säännökset koskien kiinnitetyn omaisuuden myyntiä ja panttausta.
Factoring laskusaatavien panttauksena
Yrityskiinnityslain 3 §:n mukaan yrityksen elinkeinotoimintaan kuuluvat saatavat, esimerkiksi laskusaatavat, kuuluvat yrityskiinnityksen piiriin. Lähtökohtaisesti yrityskiinnityksen piiriin kuuluvaa irtainta omaisuutta ei saa antaa vakuudeksi erillispanttauksin yrityskiinnityksen perustamisen jälkeen. Yrityskiinnityslain 4 §:n 3 momentin poikkeuksen mukaan tämä kielto ei kuitenkaan koske rahoitusomaisuuteen kuuluvien saatavien panttausta. Yrityskiinnityslakia koskevassa hallituksen esityksessä saatavia koskevaa poikkeusta on perusteltu sillä, että saatavien käyttäminen rahoituksessa on tehokkaampaa, jos saatavia voidaan käyttää erillisenä panttiomaisuutena esimerkiksi factoring-järjestelyissä.
Yrityskiinnityslain 4 §:n 3 momentin ja sen perustelujen valossa näyttää selvältä, että olemassaolevat yrityskiinnitykset eivät rajoita yrityksen mahdollisuuksia tehdä factoring-järjestelyjä eikä tällaisiin järjestelyihin tarvita kiinnityksenhaltijan suostumusta, jos järjestelyt toteutetaan teknisesti saatavien panttauksena eikä myyntinä.
Factoring laskusaatavien myyntinä
Yrityskiinnityslain 9 §:n 1 momentin mukaan yrityskiinnityksellä kiinnitettyä omaisuutta saa yrityskiinnityksen estämättä luovuttaa ja käyttää siten kuin elinkeinotoimintaan kuuluva säännöllinen tavaranvaihto tai omaisuuden tarpeellinen uusiminen taikka muu normaali liiketoiminta edellyttää. Tavanomaisuudesta poikkeavatkaan luovutukset eivät suoranaisesti estä myyntiä, mutta tällöin kiinnitys jää rasittamaan omaisuutta, ellei luovutuksensaaja ole ollut vilpittömässä mielessä (yrityskiinnityslaki 9 §:n 2 momentti).
Ylläolevaan viitaten yrityskiinnityslaki ei yhtä suoraviivaisesti hyväksy saatavien luovutusta kuin se hyväksyy saatavien panttauksen. Factoringia silmälläpitäen vaikuttaisi erikoiselta, jos yrityskiinnityslain oikeudelliset seuraukset riippuisivat siitä, millä teknisellä ratkaisulla järjestelyyn on lähdetty. Voidaankin hyvin perustella, että tavanomaisin ehdoin toteutettu factoring-järjestely laskusaatavien myyntinä pitäisi tulkita yrityksen normaaliin liiketoimintaan kuuluvaksi, jos se voidaan rinnastaa panttauksena tehtävään factoring-järjestelyyn, joka on yrityskiinnityslain ja sen esitöiden valossa nimenomaisesti sallittu.
Edellä mainitusta huolimatta on todettava, että huolellisen toimijan on syytä saatavien myymiseen perustuvaa factoring-järjestelyä suunnitellessaan arvioida, onko luovutuksessa kyse yrityskiinnityslain tarkoittamasta normaalista liiketoiminnasta tai pyydettävä suostumus kiinnityksenhaltijalta (yrityskiinnityslaki 9 §:n 3 momentti). Esimerkiksi luovutuksen alihintaisuus tai luovutusehtojen poikkeuksellisuus voivat johtaa siihen, ettei luovutuksen katsota kuuluvan normaalin elinkeinotoiminnan piiriin, koska tällaisilla järjestelyillä yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden arvo vähenisi. On kuitenkin huomattava, että vakuuden arvon väheneminen luovutustointen johdosta katsotaan tyypillisesti kuuluvan rahoittajan tavanomaisesti ottaman riskin piiriin eikä sen siten yksinään katsota riittävän edellytykseksi, etteikö luovutustoimi olisi sallittu yrityskiinnityslain 9 §:n mukaisesti. Oikeuskirjallisuudessa normaalin liiketoiminnan rajan on katsottu tulevan vastaan esimerkiksi siinä, että varoja on kerätty poikkeuksellisilla luovutuksilla muiden velkojien kuin kiinnityksenhaltijan saamisten maksuun.
Factoring-rahoitukselle on tyypillistä, että yritys luovuttaa rahoitusyhtiölle merkittävän osan myyntilaskuistaan tai koko laskukantansa. Kyseessä voi olla lisäksi ns. epävarmojen saamisten kauppa, jossa tyypillisesti kauppahinta on laskusaatavan nimellisarvoa huomattavasti alhaisempi. Ottaen kuitenkin huomioon, että factoringin perustarkoituksena on nopeuttaa yrityksen saatavien kiertoa yleensä hinnalla, joka on liiketoiminnallisesti perustelua molemmille osapuolille, pääsääntönä voitaneen pitää, että laskusaatavien myynti factoringilla kuuluu yrityksen normaalin liiketoiminnan piiriin yrityskiinnityslain tarkoittamalla tavalla. Vastakkainen tulkinta voisi tulla kyseeseen poikkeuksellisemmissa järjestelyissä; esimerkiksi, jos ongelmissa olevan yrityksen saatavia myytäisiin erityisen alhaisella hinnalla ja jos yritys ei käytä saamiaan varoja käyttöpääomatarpeisiin vaan esimerkiksi velkojen maksamiseen.
Lopuksi
Hieman yleistäen yhteenvetona voidaan todeta, että pankkien standardiehdot harvemmin estävät factoringia missään muodossa. Räätälöidyissä järjestelyissä sen sijaan erilaiset kovenantit saattavat rajoittaa factoring-järjestelyjä ilman rahoittajan suostumusta. Tämä riippuu pitkälti rahoitussopimusten ehtojen laajuudesta ja muotoilusta. Factoringia itsessään on harvemmin nimenomaisesti kielletty, mutta sama lopputulos saattaa tulla vastaan esimerkiksi yrityksen velkaantuneisuutta, vakuuksien antoa ja luovutuksia rajoittavilla kovenanteilla.
Jos rahoitussopimusten ehdoista tulee tulkintakysymyksiä, on erityisesti rahoitettavan yrityksen kannalta olennaista joko selvittää asia tai pyytää rahoittajalta suostumus factoring-järjestelyyn, jotta yrityksen rahoitusjärjestelyissä ei synny eräännyttämisperusteita. Factoringia tarjoavalle rahoitusyhtiölle ehtojen rikkomisella tai luvan puuttumisella ei yleensä ole välittömiä vaikutuksia, mutta tietenkin yhden rahoitusjärjestelyn kaatuminen kumuloituu helposti suuremmiksikin ongelmiksi. Rahoittajan suostumus yleensä myös vähentää vastaisuudessa mahdollisesti esiin nousevia riitaisuuksia.
Yrityksen omaisuutta koskeva yrityskiinnitys ei lähtökohtaisesti ole esteenä sille, että se pyrkii parantamaan käyttöpääomatilannettaan factoring-järjestelyjä tekemällä. Factoring-saatavien panttaus ei edellytä erillistä suostumusta yrityskiinnityksen haltijoilta ja tällaiset panttaukset saavat etusijan yrityskiinnityksiin nähden. Factoring laskusaatavien myyntinä ei ole yhtä yksinkertainen asia vaan factoring-järjestelyn tehokkuus (eli rasittaako yrityskiinnitys myytyjä saatavia) riippuu siitä, katsotaanko järjestelyn kuuluvan yrityksen normaalin liiketoiminnan piiriin. Useimmiten asia näin todennäköisesti on.
Jos factoringia ollaan toteuttamassa saatavien myyntinä ja osapuolille on epäselvää, kuuluuko järjestely yrityksen normaaliin liiketoimintaan, on myös rahoitusyhtiön välitön etu, että järjestely arvioidaan huolellisesti ja että tarvittaessa yrityskiinnityksen haltijalta pyydetään suostumus järjestelylle. Vaikka yrityskiinnityslaki ei suoranaisesti vaadi kiinnityksenhaltijan suostumusta luovutustoimenpiteille, on rahoitusyhtiölle olennaisen tärkeää saada varmuus siitä, että yrityskiinnitys ei rasita rahoitusyhtiölle siirrettyjä saatavia.
Antti Rintakoski
Partner, rahoitus
antti.rintakoski@hpp.fi
+358 50 344 5606
Ida Sandholm
Associate, rahoitus
ida.sandholm@hpp.fi
+358 50 517 7109
HPP:n rahoitusryhmä
HPP:n asiantuntijoilla on laaja-alainen kokemus vaativista rahoitusjärjestelyistä. Asiantuntijapalvelumme ydintä ovat erilaiset syndikoidut järjestelyt, akvisitio-, projekti-, joukkovelkakirja-, high yield, unitranche-, mezzanine- sale and leaseback, factoring- ja kiinteistörahoitusjärjestelyt sekä kasvuyritysten rahoituskierrokset. Neuvomme asiakkaitamme säännöllisesti myös vapaaehtoisissa uudelleenjärjestelyissä sekä kriisitilanteiden hoitamisessa ja niihin valmistautumisessa.
Velkarahoituksen lisäksi rahoitusryhmämme toimenkuvaan kuuluvat rahoitusalan sääntelyyn liittyvät kysymykset sekä pääomarahastojen ja sijoitusrahastojen perustamiset ja muut rahastoihin liittyvät järjestelyt sekä rahastoyhtiön että sijoittajan näkökulmasta.
Rahoitusosaamisemme ei perustu pelkästään oikeudellisten kysymysten hallitsemiseen, vaan myös yritysmaailmasta saatuun työkokemukseen. Useilla juristeillamme on kokemusta pankki- ja rahoitusmaailmasta sekä pörssiyhtiöiden palveluksessa toimimisesta.
HPP edustaa sekä rahoittajia, sijoittajia että rahoitettavia tahoja. Laaja kokemuksemme kattaa kaiken olennaisen suoraviivaisista paikallisista aina monimutkaisiin kansainvälisiin järjestelyihin asti. Tämän kokemuksemme perusteella räätälöimme palvelumme ottaen huomioon kunkin järjestelyn ominaispiirteet.
